Suomessa on painiskeltu terveydenhuollon tehokkaan järjestämistavan puolesta. Milloin on syytä haettu aikansa eläneestä tavasta työskennellä vanhentuneissa ja riittämättömissä tiloissa. Toisaalta taas on käytetty aikaa erilaisten ja yhteen sopimattomien ja toimimattomien potilastietojärjestelmien kanssa. Milloin mistäkin on ratkaisevaa syytä haettu pahentuneeseen ongelmaan, mutta onnistuneesti on kyetty välttelemään sitä tosiasiaa, että ennaltaehkäisevä terveydenhuolto on unohdettu kokonaan. On ryhdytty hoitamaan vain sairauksia. Potilasta hyppyytetään erikoissairaanhoidossa niin kauan kunnes oikea osaamisala löytyy ja sairautta voidaan alkaa hoitaa. Pirstaloitunut ja levällään oleva terveyden- ja sairaanhuolto tuhlaa niin työntekijöiden kuin asiakkaidenkin voimavaroja.

Lääketieteen erikoisosaamisalat ovat olleet muotiasia: mitä trendikkäämpi ja hienompi nimike on, sen parempi. Tästä muodikkuudesta ja hienoudesta on tullut nykyisen terveydenhuollon kompastuskivi. Aikoinaan, kun muun muassa terveydenhoitajat hoitivat koko perhekuntaa, oltiin selvillä perheiden hyvinvoinnista tai huonovointisuudesta. Samoin kunnanlääkärit olivat koko perheen omalääkäreitä ja perheenjäsenten asiat tulivat yksilöllisesti hoidettua. Lääkärit tiesivät silloin laaja-alaisesti lääketieteestä. Tänä päivänäkin toki löytyy huippuosaajia perusterveydenhuollossa ja niitä tarvitaan, että potilaat osattaisiin tarvittaessa ohjata oikean erikoissairaanhoidon piiriin.

Terveydenhuollon ammattilaiset väsytetään tähän uuden sosiaali- ja terveystoimen järjestämistavan suunnitelman sekavaan ja päämäärättömään äpästelyyn. Olemassa olevat resurssit tuhlataan suuriin teoreettisiin suunnitelmiin, jotka eivät kohtaa käytännön työn parissa työskenteleviä terveyden- ja sairaanhuollon henkilöitä ja hoidon kohteena olevia potilaita. Paperilla kaikki näyttää useasti hienolle ja käytännölliselle, mutta kun niitä yritetään soveltaa käytäntöön, hienous ja toimivuus ovat kaukana arjesta.

Ennaltaehkäisevällä terveydenhuollolla kykenisimme hidastamaan ja jopa vähentämään sairaanhoidon kustannuksia. Peräänkuulutan yksilön vastuuta omasta itsestään. Me itse omilla toimillamme useasti edesautamme sairauksien syntymistä. Tästä oivana esimerkkinä on tyypin 2 diabetes. On diagnosoitu liki 300 000 ihmisen sairastavan tätä ja lähes saman verran on ihmisiä, jotka tietämättään sairastavat kyseistä tautia. Tyypin 2 diabetes, kuten aika monet muutkin sairaudet kyettäisiin pitämään kurissa liikunnalla, terveellisellä ruokavaliolla, päihteettömyydellä ja riittävällä levolla.

Ihmisellä itsellään on suuri vastuu huolehtia terveydestään ja annetuista hoito-ohjeista kulloisenkin sairauden kohdalla. Nythän sairaanhoidossa vastuu näyttäisi olevan pelkästään terveyden- ja sairaanhoidosta vastaavilla henkilöillä.

Lääkärin vastaanotollekin varmaan pääsisi helpommin, mikäli vihdoin pyrittäisiin pysäyttämään tai edes hidastamaan tätä syöksykierrettä ja panostettaisiin ennaltaehkäisevään terveydenhuoltoon lisäämällä sinne resursseja, rahaa ja henkilökuntaa.

Milloin ymmärrämme, että ennaltaehkäisy ja varautuminen ovat ne tärkeimmät toiminnot meidän ihmisten ja yhteiskuntamme toimintojen turvaamiseksi? Millaisia katastrofeja me vielä tarvitsemme ymmärtääksemme vastuumme ja velvoitteemme?

 

Heljä Järvinen

(Ksml 29.1.2014, mielipide)