Hirmuteko

Sunnuntai 24.7.2011 klo 11.37 - Heljä Järvinen

Täällä Pohjolassakaan emme ole turvassa. Sen osoitti perjantain Oslon pommiräjähdys ja ampumatapaus, joka normaalille ihmismielelle on täysin käsittämätöntä.

Ensimmäinen blogikirjoitukseni oli syyskuun 28. vuonna 2008 "Arjen turvallisuudentunne järkkynyt", jossa kirjoitin silloin tapahtuneesta Kauhajoen koulusurmista. Perjantain tapahtumat ovat luonteeltaan samanlaiset siten, että omaiset ja kaikki tragediaan muuten jollain tavoin läheisesti kytköksissä olevat ihmiset ovat joutuneet äärimmäisen pelon ja stressin valtaan. Siitä toipuminen vie yksilökohtaisesti aikaa, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Surutyö kestää kauan ja jodenkin kohdalla se ei pääty koskaan.

Yhteiskunnassamme varaudutaan nykyaikana hyvin monenlaisiin uhkiin, mutta miten tällaiseen kukaan voisi varautua? Ehkä merkittävin apu tällaisten kauheuksien ennalta ehkäisemiseksi saattaisi olla juuri se yhteisöllisyyteen opetteleminen ja toisesta välittäminen, aidosti. Näiden mainitsemieni tapahtumien päähenkilöt ovat ymmärtääkseni olleet juuri näitä yksinäisiä, "syrjään työnnettyjä" ja vähäteltyjä ihmisiä. Kyllä meidän jokaisen pitää katsoa peiliin ja miettiä, miten suhtaudumme lähimmäisiimme. Kaikki vain eivät ole niitä ulospäin suuntautuvia ja sulavasti esiintyviä seuraihmisiä. Jokaisella meillä tulisi oikeus tulla hyväksytyksi sellaisina kuin olemme.

 

 

Aikuisviihdettä

Sunnuntai 17.7.2011 klo 12.17 - Heljä Järvinen

Mieleni täytti ajatus pitkään siitä, että haluan kokea jotain huikaisevaa. Valmistelin itseäni henkisesti sekä ruumiillisesti tulevaan sillä tiesin, että helpolla en tule pääsemään ja kokemus tulee olemaan tunnetiloiltaan hyvinkin vaikuttava. Tilaisuuteen mennessä olivat jo paikat märkänä, koska vettä satoi kuin Esterin päivänä, eikä Olavinlinnaan johtavaa siltaa ole katettu.

 

Osasin odottaa hyvää esitystä, mutta odotukseni ylittyivät monessa suhteessa päästessäni kerrankin katsomaan Lohengrinia katsomon puolelta. Basso Jaakko Ryhänen oli parhaimmillaan ja mielestäni jopa vielä parempi kuin taannoisissa Tampereen Oopperan esityksissä. Sopraano Amber Wagner on todellinen Wagner-sopraano ja voin yhtyä Aamulehden musiikkikriitikon näkemykseen siitä, että hänen laulunsa on kuin hopeaa sataisi. Myös kuoro ja Fhilippe Auguinin johtama orkesteri tekivät vakuuttavaa työtä ja täydellistivät elämykseni. Oltuani itsekin erilaisissa oopperatuotannoissa mukana, voin sanoa, että nyt tehtiin loisteliasta työtä.

Täysi katsomo oli samaa mieltä ja esityksen päätteeksi annettiin harvinaisen pitkät aplodit Bravo!-huutoineen tarmokkaan jalkojentömistelyn kera.

 

Suosittelen!